Tiiviit sanat

Runon kieli on metaforinen, usein symbolinen ja tiivistetty. Silti se kantaa mukanaan kokonaisia maailmoja. Toinen osaa runoja ulkoa laajan valikoiman, toinen kantaa niitä mukanaan jollain muulla tavalla. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon.

Pieni valikoima matkalla mukaan tarttuneita:

Tuomas Anhava: ALATI VIHERIÖIVÄ KUUSI

Joulu on taas –
muistat kappaleen lapsuutta,
havujen tuoksua, jota odotus hengitti
aikuisten kiirettä, kiukun ja kinkun käryä,
odotusta. Ja vihdoin kello viisi (kuusi, seitsemän)
rauha maassa. Tunnelmallinen pöytä, lauenneita hymyjä,
tarinointia, hiljaista jännitystä. Ja lahjat:
saamisen, antamisen ilo, tämä yksi odotus joka täyttyy
ja kaikilla on syntymäpäivä,
silmissä loistavat kynttilät.

Joulu on taas –
nyt olet panemassa tätä kaikkea toimeen
töittesi lomassa, kiireisenä, et juuri odota vaan yrität
ehtiä kello viiteen (kuuteen, seitsemään)
mennessä saada
rauha maahan. Silloin, vihdoin, laukeat hymyyn,
tarinoit leppoisasti, viivyttelet salaperäisesti. Ja lahjat:
mikä heleä meteli, kasoittain paperin kahinaa,
viittä leikkiä yhtaikaa, ja yhä uudestaan tuijotetaan
tähtisadetta.

Joulu on taas –
ja viimeinen lahja itsellesi:
väsynyt avoin onni kasvoilla lapset nukkuvat,
sylikkäin itsensä kokoisen kuorma-auton kanssa
tai kallisarvoinen karamellipaperi tiukasti nyrkissä,
posket kuin jouluomenalla tyynyllä, rauha maassa.

Joulu on taas –
sikäli ohi. Omassa olossasi voit sitten
valvoa, lueksia, miettiä, murehtia, muistella -.

Kaksikymmentä kolme, viisi-, seitsemänkymmentä joulua
on kuluttanut tätä päivää, tai liki kaksituhatta.
Mistä vielä kysymys? Mitä vietät? Lasten
juhlaa?

Vai lapsen? Vai sen lapsen joka odotti ja riemuitsi
kaksi-, kolme-, viisi-, seitsemänkymmentä joulua sitten?
Kaiken, minkä olemme saaneet, annamme
hetki hetkeltä pois.

Joulu on taas –
juuri tässä: pysähdyt valveille, mietit etkä mieti.
Joulu on muuan ilta, hetki ei monta kertaa toistu, et jaksa.
mutta se rauha säteilee läpi elämän hyvää tahtoa,
hyvää tietoa (se ei ole tietoa), jonka tajuat:
autuus on pelkkä hetki
niin kuin helle tai pimeä sade, tai vitilumet, nyt ikuiset,
kuusi alati viheriöivä,
avoin murhe, sumeilematon onni.
On eletty lapsuus, kaikkien odotus täyttynyt.

Tuomas Anhava 1960 (Yleisradion tilaama jouluruno) Lähde: Tämän runon haluaisin kuulla. Kaikkien aikojen rakastetuimmat. Toim. Satu Koskimies. Tammi. 2014.

 

Joka päivä pelkään

”Joka päivä pelkään, että hän on kuollut turhaan,
koska hänet on haudattu kirkkoihimme,
koska olemme kavaltaneet hänen vallankumouksensa
tottelevaisuudeksi ja peloksi.
Uskon Jeesukseen Kristukseen, joka on noussut kuolleista,
että vapautuisimme
ennakkoluuloista ja mahtailusta, pelosta ja vihasta
ja veisimme eteenpäin hänen vallankumoustaan
kohti hänen valtakuntaansa.”

                             Dorothea Sölle

 

Hengitys sulattaa aukon

Julkaistu tammikuu 19, 2011 kirjoittajalta Heikki Salomaa

“Lapsi katselee ikkunasta ulos.
Hänen hengityksensä sulattaa jäähän aukon,
josta voi nähdä ulos,
pihalle, metsään
ja taivaalle.

Kun lapsi menee pois
jäätyy ikkuna uudelleen.”

(Niilo Rauhala)

Me palelemme

Palelemme uskomme suojassa
yksin
niin kuin sormet erillään
nahkahansikkaissa
pakkasella.
Muistan vanhan totuuden:
kun tulevat yhteen,
ne lämmittävät toisiaan –
usko tulee iloiseksi,
turvalliseksi,
lämmin käsi ei kangistu.

(Niilo Rauhala)

 

REQUIEM

“Pyhä Tuntematon,
Käsittämätön,
Pyhä Näkymätön,
anna meille rauha.

Anna meille rauha,
joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha,
joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi,…
anna se heille ja meille.”

(Lassi Nummi, Requiem)

***

Ei ollut vielä karttaa.

Ensin vai hupsut ja hullut
sinut ottivat tosissaan.
Vain orjat ja portot ja rikolliset.
Mutta ilo oli valloillaan.

Vain yksinkertaiset sielut
ja poikkeukselliset,
kunis nousivat katedraalit
kaikenkorkuiset.

Ja papit tulivat ja paavit
joka sanasta tappelemaan
minkä lyhyellä tielläsi lausuit
lapsille kuohuvan maan.

Mutta ensin vain hupsut ja hullut
sinut ottivat tosissaan.
Ei ollut vielä valtakunnan karttaa.
Mutta ilo oli valloillaan.

(Nils Ferlin, suom. Anna-Maija Raittila. Suurempi kuin sydämeni. Uskonnollista lyriikkaa 1900-luvun Euroopasta. Kirjapaja 1982)

***

Tuulen hymy

Tällä ahtaalla kujalla
eteenpäin,
herätkää,
liikkuvat haudat,
hengittämään tuulen hymy
laaksoihin.
(Niilo Rauhala)

***

Ainutkertainen

Kadehdin omenaa kädessäsi.
Kadotin persikan maun kielelläni.
Kadehdin voimaasi.
Kadotin tajun omasta herkkyydestäni.
Kadehdin älyäsi.
Kadotin kyvyn tuntea rakkautta.
Kadehdin omaisuuttasi.
Kadotin ilon terveestä ruumiistani.
Kadehdin tulevaisuuttasi.
Kadotin omani.

Vertaaminen on itsemurha.
Sillä.
Minä en ole vertailukelpoinen.
Minä olen ainutkertainen.
Minä olen minä.

(Ilpo Vuorinen: Matkalla rakkauteen. Nuorten keskus. 1989)

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *