Joulusaarna 2013

Missä vilu ja vavistus – siellä Jumala on.

Missä nälkä ja jano – siellä Jumala on.

Missä itku ja ikävä – siellä Jumala on.

Hän ei ole kaukana yhdestäkään tämän joulun viettäjästä.

On romantisoitu kuva synnyttävästä Mariasta tallissa. Siinä on tyyni ja rauhallinen äiti ja levollisesti nukkuva lapsi hänen sylissään tai kapaloituna seimessä.

Entä mitä tapahtui, kun synnytyskivut piinasivat nuorta Mariaa? Huusiko hän kivuissaan avuksi äitiään vai rukoiliko tuskaisena Jumalaa? Miten avuttomaksi Joosef koki itsensä? Kukaan ei ole meille kertomassa. Tästä ei ole yhtään joulukorttikuvaa kaupan hyllyillä.

Entä millainen oli nälkäänsä tai säikähdystään kiljuva ja kylmissään värisevä lapsi hämmentyneiden Maria ja Joosefin käsissä. Nämäkin kuvat puuttuvat.

Eivät ne puutu. Ne ovat jokaisen tämänkin joulun joulunviettäjän mielen syvyyksissä. Ne kuvat me salaa muistamme omasta varhaislapsuudestamme tai vuosikymmenten varrelta. Jokainen vastasyntynyt on pieni ihme, täydellinen pieniä sormia ja varpaita myöten. Samalla hän on hauras ja haavoittuva, herkästi itkuun parahtava ja nälkäänsä sinnikkäästi ilmaiseva ihmisen alku.

Kuka neuvoi ja lohdutti Mariaa hänen pelätessään, ettei osaa oikein hoitaa ja huolehtia vastasyntyneestä.

Tähän tiedämme vastauksen: paimenet tulivat ja kertoivat, mitä ihmettä olivat nähneet ja kuulleet.

Maria kätki ne sanat. Rohkaisevat ja lohduttavat sanat vahvistivat sen, mitä enkeli Gabriel oli yhdeksän kuukautta aikaisemmin ilmoittanut. Maria tutkisteli saamiaan sanoja. Ehkä sitä voisi kutsua myös rukoukseksi.

Mutta jälleen tuli elämään lommoja, huolta ja ahdistusta.  Elämä säröili.
Pakomatka Egyptiin. Sitten vuosian päästä paluumatka Galileaan ja asettuminen Nasaretiin pitkän poissaolon jälkeen. Kovin vähän tai ei mitään tiedämme Marian elämästä näiden huolten keskellä. Jaksoiko hän syntymäyön antamin eväin?
Entä kun poikanen Jeesus katosi Jerusalemin matkalla ja löytyi vasta päivien päästä.
Tai milloin Joosef kuoli? Kenties sairauden kuluttamana vai oliko sittenkin kysymyksessä äkillinen onnettomuus.

Joka tapauksessa Marialla oli kannettavanaan yksinhuoltajan murheet.
Jeesuksen levoton vaellus ympäri Galileaa.  Miten hänen puheensa ja tekonsa jakoivat kansaa. Miten paljon Marian korviin kantautui huolestuneita ja ivallisia ääniä.
Luottamus oli kovilla.

Onneksi hän ei nähnyt häpeäpuuhun asti, kun surun ja häpeän miekka tunki äidin sydämeen. Hän ei nähnyt, että kuollutta lastaan pitäisi hänenkin kerran sylissään puristaa.

Lommossa ja halkeamassa on mahdollisuus valolle päästä säteilemään.

Siksi kerubiveisun sanoin ja tavoin tänä joulun tulkaamme sydämemme syvyydessä seimen luo. Rohkaiskaamme toisiamme näin sanoen:

”Heittäkäämme pois kaikki maalliset huolet.
Ottaaksemme vastaan Kaikkeuden kuninkaan.”

Heittäkäämme pois kaikki maalliset huolet.
Ottaaksemme vastaan Kaikkeuden kuninkaan.”

Heikki Salomaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *